Mitä Prahasta jäi käteen? Ajatuksia ESP 2026 -konferenssista

Ihmisiä, tutkimuksia, esityksiä ja keskusteluja oli valtavasti. Hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei kaikkeen ehtisi mukaan vaan oli valittava ne esitykset ja keskustelut, jotka itseä eniten kiinnostivat.

Oma roolini paikan päällä oli puhdas tarkkailijan rooli. Kuuntelin tutkijoiden ajatuksia ja yritin samalla katsella niitä oman työni näkökulmasta: mitä tästä voisi ottaa mukaan käytäntöön? Miten tutkimuksessa syntyvät oivallukset saataisiin kentälle, ihmisten arkeen ja lopulta teoiksi?

En ole itse tutkija, vaan asiantuntija, jota kiinnostaa erityisesti se, mitä tiedolla voidaan tehdä. Ehkä juuri siksi yksi konferenssin kiinnostavimmista havainnoista oli se, kuinka paljon meillä eri puolilla maailmaa on lopulta samoja kysymyksiä, vaikka ympäristöt, mittakaavat ja lähestymistavat vaihtelevat.

Miten ihmiset saadaan kiinnostumaan luonnosta? Miten luonnon tarjoamat hyödyt saadaan osaksi ihmisten arkea ja päätöksentekoa? Miten kaupunkien kasvaessa ihmisille voidaan tarjota mahdollisuuksia päästä luontoon? Ja ennen kaikkea: miten ihmiset saadaan mukaan tekemään konkreettisia tekoja luonnon hyväksi?

Yhdessä esityksessä asiaa oli lähestytty kaupunkipuron kautta. Lapsilta, teineiltä ja aikuisilta oli kysytty, millaiseksi he suunnittelisivat kaupungin läpi kulkevan puron ympäristön. Kun eri ikäryhmien ajatukset oli koottu havainnekuviin, lopputulokset olivat hyvin erilaisia. Sama puro, mutta monta erilaista näkemystä siitä, mitä sen ympärillä pitäisi olla.

Lapset katsoivat paikkaa lasten silmin, teinit teinien ja aikuiset aikuisten. Yksinkertainen esimerkki, mutta samalla aika pysäyttävä. Kuinka usein suunnittelemme ympäristöjä ajatellen, että tiedämme jo valmiiksi, mitä ihmiset niiltä haluavat?

Ehkä meidän pitäisi kysyä useammin Sinuhe egyptiläisen tapaan maailman vaarallisinta kysymystä: miksi?

Miksi suunnittelemme ympäristöjä juuri näin? Miksi oletamme tietävämme, mitä ihmiset tarvitsevat ja haluavat? Ja miksi emme kysy asiaa useammilta?

Lapset, nuoret, aikuiset ja ikääntyneet käyttävät samaa ympäristöä eri tavoin ja katsovat sitä eri näkökulmista. Jos haluamme ympäristöjä, joissa ihmiset viihtyvät ja joissa luonto pääsee osaksi arkea, ehkä meidän pitäisi ottaa nämä erilaiset näkökulmat mukaan jo suunnittelun alkuvaiheessa.

Maailma on tulvillaan todella erilaisia ympäristöjä, joissa on todella erilaiset ongelmat ja ratkaisut. Menin kuuntelemaan arktisten alueiden ongelmia esittelevää esityssarjaa, jossa hyvin pian kävi selväksi, miten paljon siihen liittyy sellaisia erityispiirteitä ja kysymysmerkkejä, joita ei voi suoraan verrata eteläisempiin ympäristöihin. Kaikki muualla toimiva ei välttämättä toimi meillä.

Se ei kuitenkaan vähennä kansainvälisen yhteistyön merkitystä vaan päinvastoin. Muilta voidaan oppia paljon, kunhan muistetaan, ettei valmista ratkaisua voi vain kopioida ja siirtää paikasta toiseen. Ensin täytyy ymmärtää oma toimintaympäristö.

Konferenssi tarjosi myös mahdollisuuden osallistua ekskursioille. Minä päätin osallistua ekskursioon, joka vei Miloviceen, luonnonsuojelualueelle. Milovice oli jotain aivan muuta kuin olin osannut odottaa. Aakea ruohoaro jatkui silmänkantamattomiin. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa maisemaa. Alue on entinen sotilasharjoitustanner, jota viisi erimaan armeijaa oli vuosikymmeniä sitten käyttänyt ja muokannut omiin tarkoituksiinsa. Maastoon oli tehty hiekkaesteitä, pieniä mäkiä ja muita rakenteita. Nyt nuo ihmisen tekemät jäljet ovat osa luonnonsuojelualuetta.

Alueella laidunsivat villihevoset ja villihärät, joita pääsimme näkemään melko läheltä. Oppaan kanssa kävellessä maisema alkoi näyttää aivan erilaiselta kuin aluksi. Lantakasa ei ollutkaan vain lantakasa, vaan koti monille hyönteisille, joiden elinympäristöt ovat monin paikoin hävinneet ja kadonneet nykyajan kaupunkiympäristöstä, kun laiduntavat eläimet ovat poistuneet. Hevosten kavioiden muodostamat paljaat reitit eivät olleet vain eläinten kulkureittejä. Ne voivat toimia myös luonnollisina palokatkoina ja estää ruohikkopalon leviämistä yhtenäisenä koko alueelle. Laiduntavat eläimet pitivät maisemaa aukinaisena, moninaisena ja muille eliöillekin sopivana. Ne syövät aggressiivisesti leviäviä kasveja ja antavat tilaa uhanalaisille kasveille. Alueelle on syntynyt myös todella herkkiä, mutualistisia suhteita erilaisten uhanalaisten eläinten välillä.

Milovicen värikäs historia teki tästä kaikesta vielä kiinnostavampaa. Entisestä sotilastantereesta oli muodostunut arvokas elinympäristö, ja alueen suojelu oli saanut alkunsa erään toimittajan aloitteesta. Nyt alueen villihevosia viedään eri puolille Eurooppaa ja niiden avulla pyritään muun muassa ylläpitämään geneettistä monimuotoisuutta. Alueella komentaneet sotilaspäälliköt eivät varmasti ikinä kuvitelleet, että jonain päivänä tankit korvautuisivat härillä ja hevosilla.

Alue oli kokonainen verkosto, jossa yksi asia vaikutti toiseen. Ja juuri siinä kohtaa jäin taas kerran ajattelemaan, miten vähän me lopulta ymmärrämme luonnon kokonaisuudesta. Luonto on niin valtava ja kompleksinen kokonaisuus, että olisi suorastaan naurettavaa ajatella ymmärtävänsä sitä täysin ja ymmärtää kaikkien tekojensa seuraukset.

Meidän kannattaakin olla luonnon kanssa nöyriä. Ja uteliaita.

Kun mietin ESP-konferenssia kokonaisuutena, yksi ajatus nousee taas kerran ylitse muiden: Me tarvitsemme enemmän kohtaamisia.

Tutkijoita, asiantuntijoita, käytännön toimijoita, päätöksentekijöitä ja kansalaisia. Kaikilla on oma näkökulmansa ja oma tietonsa. Silti olemme välillä yllättävän kaukana toisistamme.

Tutkija tuottaa tietoa, mutta tieto ei vielä itsessään muuta toimintaa. Tämä voi myös aiheuttaa turhautumisen tunnetta tutkimuskentällä, kun tietoa olisi mutta sitä ei nähdä toteutuksessa.

Käytännön toimijalla ja asiantuntijalla voi olla vuosien kokemus omasta toimintaympäristöstään, mutta kaikki uusi tutkimustieto ei välttämättä löydä tietään käytäntöön, kun sitä ei osata hakea.

Kansalaisella voi olla vahva suhde omaan lähiluontoonsa tai vesistöönsä, vaikka tutkimuksen kieli tuntuisikin kaukaiselta ja päätöksen teko näyttäytyy kansalaisille usein asiana, jota tehdään pimeissä, suljetuissa huoneissa kaukana siitä oikeasta toimintaympäristöstä.

Mitä tapahtuisi, jos nämä ihmiset kohtaisivat useammin? Jos tutkimus, käytäntö ja paikallinen tieto saataisiin luontevasti saman pöydän ääreen?

Uskon, että juuri siinä on yksi tärkeä pohdinnan ja toiminnan aihe myös vesienhoidon tulevaisuudessa.