Juuritarinoita 1

Juurimatkalle Sisiliaan: mitä etsimme, kun etsimme juuria? 

Ira Vihreälehto

Viime vuosien superhitti tv-sarja The White Lotus kuvaa länsimaisia matkailijoita luksuskohteissa tavalla, joka on yhtä aikaa terävä ja vaivaannuttava. Sarjan toisella kaudella amerikanitalialainen kolmen sukupolven seurue saapuu Sisiliaan etsimään juuriaan, tai ehkä jopa tarinaa itsestään. Isoisä flirttailee estottomasti nuorten hotellityöntekijöiden kanssa, isä pakenee seksityöläisten seuraan hajoavaa avioliittoaan, poika tarkkailee kriittisesti muuta seuruetta, mutta ajautuu itsekin kyseenalaisen romanssin pyörteisiin. He kertovat kaikille olevansa sisilialaisia, kyselevät kotikylästään milanolaiselta hotellityöntekijältä ja asemoivat itsensä maahan, jonka kieltä tai kulttuuria he eivät oikeastaan tunne. Ja kun he lopulta pääsevät perille, he huomaavat jotain olennaista: juuret eivät avaudu pyytämällä, eikä identiteetti ole matkamuisto, jonka voi noutaa paikan päältä.

Ajattelen tätä kävellessäni huhtikuisena aamuna kohti Retevacanze -matkatoimistoa Palermossa. Minua vastassa on juurimatkailuun erikoistunut Alexandra Zacchetti. Hän kertoo, että palvelu syntyi sattumalta: kollega pyysi apua asiakkaalle, jonka sukujuurista osa ulottui Sisiliaan. Alexandra epäröi, hän ei ollut sukututkija, mutta hän tarttui kuitenkin haasteeseen. Ja jäi koukkuun.

Tunnistan Alexandran näkökulman heti. Arkistolähteiden selaaminen, nimien ja kylien jäljittäminen, syntymätodistusten avaaminen on hidasta, tarkkaa ja samalla lähes hypnoottista työtä. Menneisyys ei koskaan avaudu yhdellä kysymyksellä vastauksineen, vaan kerroksittain.

Alexandran juurimatkailun asiakkaat ovat varakkaita amerikkalaisia, joilla on sisilialaiset juuret. He tietävät ehkä esivanhempien nimiä ja lähtökyliä ennen siirtolaisuutta. Isoäiti on kertonut kirkosta ja puutarhasta, hiekkateistä ja oliivilehdoista. Mutta he eivät tiedä miten nämä paikat löytyvät, kun kieli on kadonnut ja ihmiset kuolleet. Jäljellä ovat tarinat, joskus hyvinkin yksityiskohtaiset ja suvun aktiivisesti mukanaan kantamat. On valokuvat vakavista ihmisistä, jotka katsovat hieman tuomitsevasti sadan vuoden takaa.

Usein Alexandran asiakas on suunnitellut matkaa Sisiliaan vuosikymmeniä. Nyt, kun elämässä on tilaa, on vihdoinkin sopiva hetki toteuttaa haave. Amerikkalainen matkanjärjestäjä myy elämyksen ja sitten mukaan astuu Alexandra: lennot, hotellit, kuljettajat, viinitilat, maailmanperintökohteet. Pastaa, arancineja, cannoleita, oliiviöljyä ja viinejä. 

Sitten koittaa aamu, jolloin autot kaartavat hotellin eteen ja sukupolvet nousevat kyytiin Ja sitten suunnataan kohti pientä kylää sisämaassa, jonka yhteyteen on Alexandra tehnyt tuntikausia kestävän taustatyön, hän on löytänyt arkistoista karttoja, ehkä syntymätodistuksen tai muita papereita, joskus hän on löytänyt jopa sukulaisia Facebookin kautta. Ihmisistä on jäänyt jälki niille paikoille, joista he ovat kauan sitten lähteneet. 

Ja juurimatkailija on kohteessa: kirkossa, jossa isovanhemmat vihittiin. Kadulla, jonka varrella asuttiin, kun lähdettiin Amerikkaan. Usein näitä kohtaamisia seuraa hiljaisuus. Sitten kyyneleet. Joskus Alexandra on löytänyt edelleen kylässä eläviä sukulaisia. Ja juurimatkailijaa onkin vastassa kokonainen suku ravintolan terassilla: ihmisiä, joita ei ole koskaan tavattu, mutta jotka tuntuvat silti oudon läheisiltä, tutuilta.

Tällaisilta matkoilta ei palata muuttumatta.

Alexandra rakentaa näitä sukupuita, reittejä, päiviä. Hän sovittaa yhteen arkistotiedon ja nykyhetken logistiikan. Kaikki ei ole helppoa, usein muistetut nimet ovatkin väärin, muistot epätarkkoja. Mutta juuri se tekee työstä merkityksellistä. Kysyn häneltä myös vaikeista asioista. Entä jos arkistoista löytyy jotain, mitä ei haluta tietää? Alexandra vastaa ”jos sitä ei kysytä, en kerro.” Eivät kaikki ole sellaisia ihmisiä, jotka haluavat tietää, jotka osaavat käsitellä sellaisia asioita. Joskus Alexandra on arkistojen papereita penkoessaan nähnyt esimerkiksi merkintöjä fasistien ajalta, määritelmiä, nimiä, kohtaloita. Hän lukee ne ja jättää ne arkistoon, menneisyyteen. Ehkä juuri siinä on juurimatkailun ydinkysymys: mitä me oikeastaan haluamme löytää?

Populaarikulttuurissa Sisilia näyttäytyy usein kahden ääripään kautta. The White Lotus näyttää juuristaan vieraantuneen matkailijan, joka etsii kokemusta ja merkitystä, mutta ei löydä yhteyttä. Kummisetä- trilogia taas rakentaa myyttisen kertomuksen juurista, vallasta ja perheestä, tarinan, jossa alkuperä onkin kohtalo.

Muutama päivä Alexandran tapaamisen jälkeen kohtaan amerikkalaisen miehen bussijonossa Corleonen pikkukaupungissa, siellä, missä Kummisetä -kirjat ja elokuvat saivat alkunsa. Olen itse saapunut kaupunkiin mafian historian takia ja bussia odotelleessa kysäisen, toiko Kummisetä myös hänet tähän kaupunkiin? Ei, hän sanoo, hänen sukunsa on täältä. Totean, että hän taitaa olla juurimatkalla? Hän myöntää näin olevan, hän oli viettänyt viikon Roomassa, muutaman päivät Palermossa ja nyt päivän täällä. Kaikki on ollut mahtavaa, hän jatkaa, ympäristö on kaunis, ruoka hyvää, ihmiset ystävällisiä. Hän ei voi ymmärtää, miksi esivanhemmat lähtivät täältä pois, mutta hän kertoo, että hän on säilyttänyt joitakin traditioita, kuten sunnuntaina päivällisen, jonka hän olettaa tulevan heille täältä Sisiliasta. Hän kertoo kyselleensä siskontyttäreltä tarkempia tietoja Corleonesta, sillä tämä on tehnyt sukututkimusta, mutta ei ollut saanut mitään koordinaatteja. Niinpä hän oli omatoimisesti tutkinut Corleonea ja pitänyt kaupungista kovasti. Kerron hänelle juuri kuulemani tarinan Al Pacinosta, joka oli kuvaamassa Kummisetää Sisiliassa ja tiesi äitinsä suvun olevan kotoisin Corleonesta, joten hän oli ottanut yhteyttä olettamiinsa sukulaisiin, jotka eivät vastanneet hänelle, koska olettivat kyseessä olevan pilailun. Myöhemmin, jatkan tarinaa, kuten sen juuri kuulin, corleonelaiset sukulaiset katuivat toimintaansa. Mies, John, hymähtää tarinalle, mutta emme jatka mafiasta keskustelua. Toivotamme toisillemme hyvää matkaa, kun vihdoin ovet aukeavat ja pääsemme bussiin sisään.

Juurimatka ei ole tavallinen matka vaan henkilökohtainen prosessi, jossa asiakas etsii yhteyttä omaan menneisyyteensä ja identiteettiinsä. Hän aloittaa matkan suunnittelun hajanaisten muistojen ja nimien kanssa, ja palveluntarjoajan tehtävä on tehdä ratkaiseva taustatyö arkistoissa, paikoissa ja joskus myös eläviä sukulaisia etsimällä vaikkapa sosiaalisesta mediasta. 

Matka rakennetaan huolellisesti niin, että käytännön järjestelyt, paikallinen kulttuuri ja elämykset johtavat kohti yhtä keskeistä hetkeä, vierailua paikkaan, josta suku on lähtöisin. Tämä kohtaaminen on herkkä ja arvaamaton, eikä sitä voi täysin käsikirjoittaa, vain mahdollistaa. Samalla palveluntarjoaja toimii tulkitsijana, joka päättää mitä menneisyydestä tuodaan esiin ja mitä jätetään taka-alalle. Lopulta juurimatka ei tarjoa valmista vastausta siihen kuka asiakas on, vaan kokemuksen suhteesta menneisyyteen. Sen arvo syntyy siitä, että ihminen voi tunnistaa jotakin itsestään paikassa, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras.

Ira Vihreälehto on Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran toiminnanjohtaja ja historioitsija, sekä mm. opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän jäsen. Vapaa-ajalla hän on etsinyt kadonneita sukulaisia dna-testien ja sukututkimuksen välineiden avulla, kirjoittanut aiheesta kolme tietokirjaa ja juontanut tv-sarjan Puolet minusta.

Kutsu juurimatkalle – kulttuuriperintö ja suomalaiset juuret matkailussa (01.10.2025–31.12.2027) on EU:n maaseuturahaston rahoittama koordinointi- ja aktivointihanke, jota hallinnoi ProAgria Itä-Suomi ry / MKN Itä-Suomi. Hanke toteutetaan yhdessä Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura ry:n kanssa. Lue lisää https://www.maajakotitalousnaiset.fi/hankkeet/kutsu-juurimatkalle-kulttuuriperinto-ja-suomalaiset-juuret-matkailussa