Suomalaisen maatalouden kilpailukyvyn parantaminen on tavoitteena kaikissa alan tulevaisuutta pohtineissa komiteamietinnöissä ynnä muissa vastaavissa ainakin reilun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Sanamuodot ovat vaihdelleet, mutta viimeistään nyt asia on tunnustettu myös ”virallisen” maatalouspolitiikan opinkappaleeksi.
Tilatasolta katsottuna kilpailukyky on sitä, että asiat tehdään tuottavasti, tehokkaasti ja myös kestävällä tavalla. Pelin henkeen kuuluu se, että koko ajan mennään eteenpäin. Nykytilanteen kartoitukseen, suunnitteluun ja seurantaan on tarjolla kaikille sopivia työkaluja. Niiden kehittämisen ja soveltamisen eturintamassa on yleensä ProAgria.
Nykypäivän viljelijä on osaava ja vaativa asiakas. Neuvonnan työkalut ovat aika lailla priimakunnossa, joten nähdäkseni vaikein asia on löytää kullekin tilalle tarkoituksenmukaisin neuvontahenkilö tai -tiimi ratkaisevaan kenttätyöhön. Tässä yrittäjien on oltava itse aktiivisia – turha nurista takanapäin. Tilan tarpeisiin sopivin henkilö kyllä löytyy laajasta asiantuntijaverkostosta.
Kehittämistyö vaatii aina vertailupohjaa oman tilanteen hahmottamiseksi. Se löytyy yleensä toisista maatiloista. Itse olen kokenut esimerkiksi Tilakunnon äärimmäisen hyväksi työkaluksi. Ensin valitaan taloudellisen menestymisen kannalta oleelliset mittarit tai vaikkapa tilan ”heikot lenkit”. Sitten lähdetään vuosi vuodelta pyrkimään kohti parasta neljännestä tai peräti parasta kymmentä prosenttia.
Tilan kilpailukyvyn kehittäminen on jatkuvaa toimintaa. Jokaisen viljelijän on kuitenkin muutaman kerran yrittäjätaipaleellaan syytä pysähtyä ja miettiä tulevaisuuttaan perinpohjaisesti. Joskus seurauksena on radikaali käännös, joskus vauhdin lisääminen valitulla tiellä. Mittavat laajennusinvestoinnit ovat ainakin tällainen paikka. Erityisen ilahduttavaa on ollut huomata, miten investointia suunnittelevan yrittäjäperheen tueksi on tarjolla osaavia, monipuolisia tiimejä eri puolilla Suomea. Kilpailukyky ei saa romuttua isoon harha-askeleeseen.
Yksittäisten tilojen kilpailukyky määrittää kuitenkin vain osan tuotesektorin kilpailukyvystä. Tarvitsemme lisäksi toimivat markkinat niin panos- kuin tuotepuolella. Tehokas toiminta ei auta, jos hintasuhteet ovat päälaellaan. Markkinoiden toiminta tarkoittaa kannaltamme sitä, että meillä tuottajilla on riittävästi markkinavoimaa sekä ostaa että myydä. Puhtaimmillaan markkinavoimaa on hankittu keskitetyn markkinoinnin ja osuustoiminnan kautta.
Maatilojen ja elintarviketeollisuuden tuottavuuden parantaminen on menestyksen välttämätön ehto, mutta paras tulos tehdään silloin, kun lopputuotteet kyetään erilaistamaan korkean hinnan kategoriaan. Tässä vertailukohta on tuonti ja kilpailuvälineenä entistä vahvempi ”Suomi-brändi”.
Markkinointiyhteistyöhön liittyy aina monia ratkaistavia ongelmia. Yksi on toiminnan aikajänne. Kuinka paljon olemme valmiit uhraamaan tämän päivän menestyksestä tulevaisuuden kilpailukyvyn puolesta? Tutkimus- ja kehitystyö, kansainvälistyminen ja investoinnit eivät ole nappikauppaa nykyajan agribisneksessä. Ehkäpä jollakin sektorilla meidän olisi parasta edetä kapealla kärjellä erikoistuen, eikä aina täydellä repertuaarilla jokaiselle jotakin tarjoten.
Kilpailukyvystä puhuttaessa on otettava huomioon vielä kansallinen ulottuvuus. Millaiset edellytykset yhteiskuntamme tarjoaa elinkeinomme harjoittamiselle? Millainen rooli alallemme on varattu paljon mainostetussa innovaatioyhteiskunnassamme?
Suunta hirvittää, sanoo moni. Toivottavasti elintarviketalouden maailmanlaajuinen renessanssi aukaisee silmiä. Mehän toimimme itse asiassa globaalilla kasvualalla. |
